Koronapiina on koetellut meitä kaikkia monin tavoin ja riistänyt meiltä lukuisia sellaisia asioita, jotka olivat olennainen osa normaalia arkeamme. Vielä syksyllä olin kiitollinen siitä, että jumpat saivat jatkua polettisysteemin ja turvaväleistä huolehtimisen voimin. Vähän ennen syyskauden loppumista tapahtui kuitenkin samoin kuin keväällä ja kokoontumisrajoitusten myötä jumpatkin joutuivat tauolle. Tuolloin vielä uskoin, ettei tauko kestäisi kuukausitolkulla, mutta tässä sitä edelleen kärvistellään ja odotellaan parempien aikojen palaamista.

 

HNV:n järjestämät erinomaiset etäjumpat ovat tuoneet ilonpilkahduksia korona-arjen keskelle ja tehneet hyvää keholle ja mielelle, mutta yhtä elementtiä kaipaan erityisen paljon: vuosien varrella rakkaiksi muodostuneita kanssajumppaajiani. Isossa ryhmässä liikkumisessa piilee ihan erityistä voimaa, joka innostaa tekemään liikkeet tosissaan ja saa tuntemaan ylpeyttä siitä, että ”tässä me kaikki yhdessä puurramme hyvinvointimme eteen”. Yhteenkuuluvaisuuden tunne alkaa jo pukuhuoneesta, jonne tullessamme huikkaamme iloiset tervehdykset toisillemme ja vaihdamme muutaman sanan. Ennen tuntia niin ikään rupattelemme hetken salissa, jossa vallitsee innostuneen odottava tunnelma. Tunnin mittaan saatamme toisinaan vierustoverien kanssa vaihtaa merkitseviä hymyjä tai katseita, joilla tsemppaamme toisiamme jaksamaan. Kun sitten valumme kaikkemme antaneina, posket punoittaen tunnin päätteeksi pois salista, fiilis on korkealla. ”Olipas taas hyvä tunti!” kuuluu usein monesta tyytyväisestä suusta, ja on kiva ajatella, että saimme jälleen kerran tuon mainion olon yhdessä aikaan. Pukuhuoneessa ja käytävillä turinointi jatkuu vielä, kunnes lähdemme kotia kohti. Joka ikinen kerta poistun jumpalta paremmalla tuulella kuin olen sinne lähtenyt.

 

Minulle etätöiden tekeminen kotona on ollut normaaliarkea jo vuosikaudet ennen pandemiaakin, ja koska asun yksin, monesti jumpilla tapaamani ihmiset saattavat olla ainoita kohtaamisiani koko päivänä. Heistä onkin muodostunut minulle erittäin tärkeä ryhmä, minun oma jumppaheimoni, johon koen vahvasti kuuluvani. Onkin ontto olo, kun en ole suurinta osaa HNV-läisistä nähnyt joulukuun alun jälkeen. Muutamaan olen törmännyt lenkkipolulla ja vaihtanut iloisesti kuulumisia. Joka keskustelussa on toistunut lausahdus ”voi kunpa päästäisiin pian taas porukalla jumppaamaan”. Elättelen toivoa siitä, että viimeistään kesällä kohtaisimme puistojumpilla ja syksyllä saisimme rientää tuttuun tapaan hikoilemaan koulujen saleihin tanssin ja lihaskuntojumppien merkeissä sekä huoltamaan kehoamme joogassa ja pilateksessa. Jälleennäkeminen heimosisarteni ja -veljieni kanssa tulee olemaan sanoinkuvaamattoman riemukas!

 

Tekstin on kirjoittanut HNV:n jäsenrinkivastaava Eija.

Anna palautetta:
https://hameennaisvoimistelijat.fi/yhteystiedot/palaute/